Iso

Toisinaan unohdan, ettei pieni ruttuinen koiranpentuni ole oikeastaan enää kovin pieni tai ruttuinen. Eläimen korvat ja tassut ovat yhä aivan suhteettoman suuret, eikä labbistyypillinen "miksei kukaan koskaan ruoki mua ja uloskaan en oo ikinä päässyt ja taisin muuten purkaa sun peittosi ja levittää löytämäni vanut pitkin kämppää mutta sä tykkää musta silti eikö" -napituskatse ole kadonnut yhtään minnekään.

Myönnettävä kuitenkin on, että pieni eläimeni (joka juuri nyt makaa käpertyneenä polvieni alla) alkaa olla jo iso eläin. Ei se onneksi vielä käyttäydy kuin aikuinen. Ei sillä, että labbikset koskaan käyttäytysivät kuin aikuiset. 

Vaan kattokaa nyt tuota ruttunaamaa, josta on mystisesti jossain vaiheessa kasvanut koira:

4.6.2013

3.7.2013

12.7.2013

18.8.2013

26.9.2013

13.10.2013

8.11.2013

Kaikkein parhaiten Huldan venähtämistä kuvastaa ehkä kuitenkin tämä kuvapari:

Yritin saada Hulda istumaan vatiin. En onnistunut.

Puolivuotinen

Hänen karvainen korkeutensa Hulda Elegantti I viettää sunnuntaina puolivuotispäiväänsä. Omistajassa tämä herättää lähinnä "missä välissä mun koirani venähti seitsenkiloisesta löllykästä 25-kiloiseksi koiraksi?" -henkisiä ajatuksia, ja on kyllä kieltämättä hyvin vaikeaa kuvitella, että tuo sohvalle sammunut jötikkä on joskus ollut pieni ja ruttuinen pentupallo.

Harkitsin tekeväni kuvakollaasin teemalla "Hulda kautta aikojen", mutta koska olen viimeisten neljän kuukauden aikana ottanut koirastani noin kahdeksan miljoonaa kuvaa, en laiskuuttani jaksa poimia niistä parhaita. Saatte tyytyä tämänpäiväiseen kuvareportaasiin Huldan seikkailuista koirapuistossa (kuvat tavallisesta poiketen kaikkea muuta kuin siistejä neliöitä; taiteellinen näkemykseni ei olisi päässyt oikeuksiinsa niin tiukoilla rajauksilla. terv. nimim. Vuoden luontokuvaaja 2013).

Hulda osaa toisinaan seistä paikallaan! (Kaikki valituksen poseerauksen virheelisyydestä voi suunnata mappiin Ö; yrittäkää itse kuvata ja seisottaa koiraa samanaikaisesti!)

Hulda löysi kuralätäkön ja näytti tältä, kun kerroin, että kotona joutuu pesulle.

Köntti

Edellisen päivityksen jälkeen tapahtunutta: Hulda näyttää jo koiralta.

Käyn nykyään vähintään kerran päivässä lenkillä tapaamieni ihmisten kanssa jonkinlaisen variaation seuraavasta keskustelusta:

LTI: Ai että kun se on komea poika! Mitä se nyt jo on, puoli vuotta?
E: ... Se on tyttö. Ja se on reilut neljä kuukautta.
LTI: Ahaa. Jaa. No se on. Aika iso.
E: On. On se.

Hulda on siis aika iso. Ei se enää sentään (kuulemma) ole veljiään isompi, mutta se on varsin raamikas (aavistuksen vaille 20 kiloa!), ja sen tassut, joita se käyttää mielellään polvitaipeideni läpsimiseen niinä heikkoina hetkinä, kun erehdyn laulamaan, ovat yhä aivan kohtuuttoman kokoiset. Ja ei, Hulda ei labbistyypillisesti ole läski. Kuulemani mukaan se on yllättävän lihaksikas.

Pennulla on myös ilmeisesti meneillään jokin uhmaikäisen kolmivuotiaan lapsen käytöshäiriötä muistuttava vaihe, sillä se on toisinaan hyvin, hyvin valikoiva kuulemiensa käskyjen tottelemisen suhteen, vaikka osaakin ihan varmasti jo istua, antaa tassua, maata, jättää, irrottaa ja tulla luo. Toisaalta: Hulda on labradorinnoutaja, joten se tekee ihan mitä vain, jos tarjolla on ruokaa.

Juuri nyt Hulda kuorsaa sohvalla aamupäivälenkiksi venähtäneen aamulenkin rasittamana (joskus sitä vain unohtuu hiekkakentälle palloa jahtaamaan, tiedättehän), ja suunnittelee luultavasti kaikkia niitä tihutöitä, joita se voi työvuoroni aikana suorittaa.

Tähän mennessä se on tuhonnut tuubillisen kenkälankkia (ja levittänyt sitä mm. seiniin, lattioille, peileihin ja luultavasti itseensä, mutta koska lankki oli mustaa, aion kuvitella Huldan turkin olevan muuten vain tavallista kiiltävämpi) ja syönyt Koiramme-lehden.

Hulda saa purkaa pahinta tuhoamisvimmaansa pahvilaatikoihin, joita tässä taloudessa onneksi riittää (kiitos, kenkäkaupan roskalava), joten sen suuremmilta omaisuusvahingoilta on toistaiseksi vältytty. Toistaiseksi.

Puhki

Huldan koko sisaruskööri (yhtä siskoa lukuunottamatta) kokoontui tänään kasvattajan luo Vesivehmaalle rokotettavaksi ja juoksemaan vinhasti ympyrää, kaivamaan kuoppia ja syömään paikallisten puistotätilabbisten persvilloja.

Hulda on nyt hieman väsynyt. Se nukkuu uusi sorsapehmo kainalossaan lattialla, ja huokailee hyvin, hyvin voipuneesti. En ole vielä hennonnut kertoa sille, että huomenna pitäisi käydä mökkeilemässä ja Päijänteessä.

Peto

Kolmikuisesta labradoristani on kuoriutumassa suuri saalistaja.

Elämänsä ensimmäiset kaksi ja puoli kuukautta Hulda suhtautui ulkona liikkuviin villieläimiin tyynen välinpitämättömästi tai korkeintaan apaattisen kiinnostuneesti. Se siis parhaassa tapauksessa istui alas ja tuijotti viittä kahden metrin päässä ruohoa mussuttavaa rusakkoa vailla minkäänlaisia aikomuksia iskeä kiinni ja nauttia luomuiltapalaa.

Sorsalle kävi hieman köpelösti.

Peto Huldan sisällä on alkanut varovasti heräillä. Västäräkit ovat jo tulilinjalla. Lenkkipolkujen varrella majailevat lokinpoikaset tietävät jo kiertää ovelan metsästäjäni kaukaa. Kotipihan räkättirastaat kantavat yhä kaunaa siitä kerrasta, kun Hulda melkein vahingossa söi maassa nököttävän pörheän poikasen, joten emme varsinaisesti välttele sitä erästä tiettyä metsikköä, mutta emme ehdoin tahdoin juokse vihaisten räksien paskontamaalitauluiksikaan.

Jostain käsittämättömästä syystä Hulda ei kuitenkaan ole pätkääkään kiinnostunut neljästä kirjavasta kämppiksestään, jotka laulelevat riitasointuisia aarioita sisätiloissa vuorokauden ympäri. Toivon, ettei se missään vaiheessa niistä innostukaan. Ainakaan tieteellistä tarkkailua syvällisemmin.

"Mitä noi on miks ne on sisällä miks ne on tossa laatikossa voitko sä päästää ne ulos."

Kuminaama

Pitkittyneestä päivitysvälistä syytettäköön alati pettävää modernia teknologiaa. Toisinaan kaipaan vuoden 1989 mustavalkoista lintupönttö-Maciani, jolla pystyi pelaamaan pajatsoa ja käyttämään Exceliä.

Jokunen vuosi sitten kävin erinäisten tahojen kanssa useita viikkoja kestäneen keskustelun aiheesta "miksi labradorinnoutajat näyttävät aina niin surullisilta". Olin (ja olen) itse sitä mieltä, että eivätpähän näytä, mutta olin mielipiteineni keskustelijoiden vähemmistössä.

Huldan on kommentoitu näyttävän kroonisesti surkealta ja traumatisoituneelta, pääasiassa kai siksi, että pennuilla nyt tuppaa ehkä hieman olemaan ylimääräistä nahkaa naamassaan, ja labbisten silmät saattavat ehkä olla jokseenkin ilmeikkäät.

Hulda on oikeasti aika hauska tyyppi. Ja kun sanon "hauska" tarkoitan "älytön riemuidiootti, jolle saa nauraa vatsa kipeänä päivästä toiseen". Huldasta on myös lähes mahdotonta saada kuvaa, jossa se ei näytä idiootilta. Minulla on tästä yksi täyteen kuvattu kahdeksangigainen muistikortti todisteena. 

Toisaalta: onneksi labbisten ei kuulukaan näyttää fiksuilta ja filmaattisilta. Onneksi ne saavat olla riemuidiootteja tohottajia, jotka kuvittelevat, että jos varastetun pinkin aamutossun tilalle vie pinkin vinkulelun, kukaan ei huomaa mitään.

Joogi

Hulda on jo varhaisessa seitsemän viikon ja neljän päivän iässä ymmärtänyt, miten tärkeää kaikenlainen liikunta on. Se on myös, kunnon cityhenkilön tapaan, ymmärtänyt, että ulkona liikunnan harrastaminen on siis ihan mälsää, ja miten niin en saa jäädä keskelle tätä polkua syömään sammalta mikä sua vaivaa.

Supertehokkaan ulkoliikunnan sijaan Hulda harrastaa aktiivisesti unijoogaa. Ohessa muutama esimerkki unijoogan perusasennoista!

 1. Tiiviste

Etsi mahdollisimman pieni ja vaikeapääsyinen nurkka. Änge itsesi sinne.

 2. Hyytelö

Jos et jostain syystä mahdu nurkkaan, nesteydy.

 3. Patteritervehdys

Venyttele. Nukahda kesken. 

Ja siltä varalta, että joku yhä epäilee minun piilottelevan nurkissani tajutonta koiraa, haluan jakaa kanssanne todisteet siitä, että Hupellus on ainakin kerran elämässään ollut hereillä:

"Mikä toi on voiko sen syödä miksei sitä voi syödä mä syön sen silti."

PS. Hulda istuu käskystä. Ihan oikeasti. Se puhuu luultavasti sujuvaa ranskaa ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä.

Kotona

Hulda on muuttanut Helsinkiin, ja toistaseksi kamalia ja vastenmielisiä asioita ovat olleet vain hissi ja matoton rappukäytävä. Nekin alkavat onneksi jo parin harjoituskerran jälkeen olla ihan okei. Kyllä tuosta eläimestä vielä kelvollinen koira saadaan!

Automatkan pentu nukkui naama ilmastointiventtiiliä kohti ja näki sätkivistä raajoista päätellen hyvin villejä unia.

Pentu osaa jo a. kakata vain ulos, b. kävellä hihnassa melkein suoraan eteenpäin ja c. tulkita, mitä "tule" tarkoittaa. Voi olla, että tämä kaikki on vain jotakin mystistä seitsenviikkoisen pikkulabbiksen nerokkuutta, joka unohtuu parin päivän kuluttua, ja olen täysin turhaan kuvitellut adoptoineeni ihmelapsen.

Juuri nyt ihmelapsi nukkuu aamun kolmansia uniaan pyykkitelineen alla ja näkee jälleen hyvin villejä unia. Tällä kertaa uniin kuuluvat myös ääniefektit.

PS. Kuvista saa sen käsityksen, että omistan tajuttoman koiran. En omista. Yrittäkää itse ottaa tarkkaa kuvaa seitsenviikkoisesta labbiksesta, kun se EI nuku.

Nimittelyä

Synnyin reilu neljännesvuosisata sitten Olgan nimipäivänä, ja koska vanhempieni huumorintaju on aina ollut jotenkin kieroutunut, he kutsuivat minua Olgaksi aina ristiäisiini saakka. Kuvittelivat kai hämäävänsä tuoreen ihmistoukan nimeä penääviä sukulaisia.Ovelat velmut ristivät minut lopulta Elinaksi.

Kun vuosia sitten päätin haluavani koiran, minulla oli lyhyt lista nimistä, jotka eläimelleni suostuisin antamaan. Listan sisällöstä on käyty viimeisten parin kuukauden ajan ankaraa kädenvääntöä pääasiassa minun ja koirani kasvattajan välillä, mutta painavat näkemyksensä asiasta ovat välttämättä tahtoneet ilmaista myös erinäiset sukulaiset ja tuttuavat. Pääasiassa kyllä sukulaiset. Sukulaisillani on kovasti mielipiteitä. Mielipiteiden keskiarvo on ollut tämä: listani on ihan tyhmä ja sen ulkopuoliset vaihtoehdot paljon parempia ja etkö sä voisi vain kutsua sitä Mupeksi tai Liisaksi.

Pääasiassa se näyttää Pälliltä.

Yksi nimilistani vaihtoehdoista oli Hulda (tämän lisäksi listalla ovat myös Hilde ja Helga; pidän hölmöistä nimistä, jotka eivät kuulosta erityisen koiramaisilta), ja koska minullakin on mielipiteitä, joista en taistelutta jousta, on koiruuteni nimi nyt, virallisesti ja lopullisesti sekä lyhyen hämäysvaiheen jälkeen, Hulda. Ehti se olla Olga melkein yhtä kauan kuin minäkin!

Kävin tapaamassa Huldaa ja sen sisaruksia toistamiseen eilen, ja vietin päiväni niitä kasvattajan ja pentujen emon kanssa paimentaen. Viisiviikkoiset labbispennut ovat aika vinkeitä. Viisiviikkoiset labbispennut ovat erityisen vinkeitä yrittäessään syödä sukat pahaa-aavistamattoman tulevan koiranomistajan jaloista.

Pääasiassa sillä on paljon asiaa.

Aloitan näin ennen juhannusta asuntoni pentusaneerauksen, ja olen jo sitä varten hankkinut korkean lukollisen kaapin, jonne ajattelin siirtää kaiken pieniä naskalihampaita kestämättömän omaisuuteni (so. tarpeettomat määrät tarpeettoman tyyriitä jalkineita, askartelutarvikkeita ja kirjallisuutta) turvaan avohyllyjeni kolmelta matalimmalta hyllyltä.

Seuraavaksi pitäisi kai asentaa akvaarion jalustan ympärille betonimuuri. Ja naulata lintuhäkki seinään noin puolentoista metrin korkeudelle (ideoita tulevia blogimerkintöjä varten: "Undulaatit ja lintukoira: match made in Heaven?"). Koskaan ei kuulemma voi olla liian varovainen.

Pääasiassa se repii täysikokoisten kämppistensä persvilloja ja näyttää viattomalta.

En vieläkään muuten virallisesti tiedä, minkä pentueen riiviöistä saan. Olen kovasti kiintynyt kuusikon pienimpään, karvaisimpaan ja äänekäimpään yksilöön, mutta koetan muistutella itseäni siitä, että varmuutta pentuni henkilöllisyydestä ei vielä ihan aikuisten oikeasti ole.

Palaamme asiaan reilun viikon kuluttua.

Noviisi

Minulla ei koskaan ole ollut omaa koiraa. Olen tosin sitäkin hanakammin liimautunut koiria omistavien ystävieni ja sukulaisteni seuraan ja kaveerannut heidän eläintensä kanssa. Tiedättehän, vähän kuin sellaiset huolestuttavat lapsettömat naisihmiset, jotka tökkivät muiden ihmisten lapsia ja lässyttävät niille? Sillä erotuksella, että koirat ovat mielestäni huomattavasti jännittävämpiä ja herttaisempia kuin lapset.

Kummitätini otti minut parikymmentä vuotta sitteen maskotikseen koiranäyttelyihin, missä metrilakun syömisen (n. viisi metriä per näyttely) ohessa nökötin yhden tai useamman labbiksen kyljessä kehän laidalla. Vaativa tehtäväni oli kirjata, saivatko kehässä esiintyneet koirat ykkösen vai kakkosen. En tiennyt miksi. Tiesin vain, että se oli hyvin tärkeää.

Kuvien karvaisempi olento on Siri. Se toinen olen minä. Kuvien välillä on kulunut noin kuusi vuotta.

Noin kuukauden kuluttua minulla on koira. Se (ja aion pitää sinnikkäästi kiinni oikeakielisestä tavasta viitata eläimiin persoonapronominilla "se"; ihmiset, jotka hännittelevät eläimiään täysin tosissaan ovat mielestäni hieman huolestuttavia) on aiemmin mainitun kummitätini kasvatti ja hyvin pieni ja hyvin ruttuinen.

Virallisesti en vielä tiedä, mikä kuusihenkisen pesueen saukonpoikasista luokseni muuttaa, mutta minulla on asiasta hyvin vahva mielipide.