Irvileuka

Olen kuullut sanottavan, että mustien labradorien ilmeitä on paljon vaikeampi ja nähdä kuin keltaisten tai ruskeiden, ja että mustat ovat siksi jotenkin vakavampinaamaisia.

Luulen, että moisia väitteitä lausuvat ihmispolot eivät ehkä koskaan ole nähneet mustaa labradoria. Tai ainakaan Huldaa. Jonka kuminaamaa olen toki esitellyt aiemminkin, mutta joka ansaitsee ehdottomasti toisenkin merkinnän luonnonlakeja uhmaavalle pärställeen.

Kuvat puhukoot puolestaan:

Ja koska Huldassa on ilmiselvästi luonnenäyttelijän vikaa, osaa se poseerata nätistikin:

Hulda käy muuten parhaillaan läpi jotakin "SÄ ET OO MUN OIKEE ÄITI" -teini-ikää ja kurvaa tunteiden ja tottelevaisuuden vuoristoradassa pian kolmatta viikkoa. Toisinaan eläin jaksaa kuunnella ja käyttäytyä, mutta sitten on myös niitä päiviä, kun lähitienoon metsissä asuvat näkymättömät jänikset ovat niin suunnattoman jänniä, ettei seuraaminen tai luoksetulo kiinnosta. Yhtään. Ellei tarjolla ole nameja, mutta niidenkin pitää olla niitä superhyviä Walky Biteseja, jotka nekään eivät oikeastaan kelpaa, elleivät ole riittävän tuoreita.

Termiitti

Huldan mielestä syöminen on hirvittävän kivaa. Erityiskivaa se on, kun saa salakavalasti syötyä jotain, mikä ei oikeastaan ole ruokaa, mutta jota silti voi mussuttaa ja repiä palasiksi. Ja ehkä vähän sitten niellä niitä palasia. Koska eihän sitä nyt voi pieni koira tietää, milloin seuraavaksi saa täyden ruokakupin naamansa eteen!

Hulda rakastaa myös sisustamista, mutta valitettavan usein näkemyksemme siitä, mikä on esteettistä, eivät kohtaa. Minun mielestäni vanun kuuluisi esimerkiksi sijaita tyynyjen ja peittojan sisällä. Hulda on eri mieltä.

Olemme siis viime päivinä käyneet Huldan kanssa kehityskeskustelua aiheesta "Kuka täällä määrää (sisustuksesta ja elämästä yleensä)", ja ilmeisesti dialogimme tuottaa tulosta, sillä pentu marssi tänään pontevasti ennen minua kotiovesta sisään, jähmettyi paikalleen, teki vikkelästi u-käännöksen ja istahti oven ulkopuolelle napittamaan minua suoraan silmiin ja odottamaan, että astuin kynnyksen yli. Eläimeni on luontainen koomikko!

Ja jotta päivityksen kuvitus ei olisi niin ankea, ottakaa tästä Huldan joulukuisia tunnelmia:

Viimeisessä kuvassa tiivistyvät Huldan fiilikset uuden vuoden aattona (ei, Hulda ei ole juonut sinisestä mukista boolia ja sammunut sohvalle). Rakettien pauke ei häirinnyt pentua pätkääkään, ja lenkillä se lähinnä ihmetteli muiden koiruuksien ulinaa ja panikointia. Ehkä Huldasta pitää kouluttaa rauniokoira!