perjantai 29. elokuuta 2014

Rento

Hulda ei kuulemma ole päivittänyt kuulumisiaan pitkään aikaan. Kummaa, kyllähän sitä nyt vuoden vanhan superlahjakkaan labradorinnoutajan pitäisi osata itse blogiaan päivittää!

"Onks pakko, jos ei haluu?"
Viimeiset... neljä kuukautta tiivistetysti, nti. Huolettoman omin sanoin:

"Jee ruokaa jee ulos jee leluja pahvilaatikoita TYYNY vanua vanua vanua en mä sitä tyynyä syönyt se oli naapurin koira mutta mulla kyllä ois jo nälkä oisko ruokPALLOpalloPALLOpallopalloPALLO"

Hulda on nyt 34-kiloinen reilun vuoden vanha itsepäisyyden ja ihanuuden ruumiillistuma, joka on yhä vahvasti sitä mieltä, ettei vanua saa laittaa minkään asian sisään, kengissä ei tarvitse olla kantakappeja ja että koskaan ei voi maailmassa saada tarpeeksi ruokaa.

"Ruokakupissa oli ruokaa ja nyt se on loppu tee jotain apua."
Hiljalleen alkaa olla selvää, että Hulda on perinyt äidiltään voimakkaan tahtonsa lisäksi myös uskomattoman maagisen kyvyn Ottaa Rauhallisesti.

Eläin kiihtyy yhä nollasta sataan noin sadasosasekunnissa, mikäli horisontissa siintää jänis tai koirakaveri, mutta kotona ollessaan Hulda joko kuorsaa ketarat ojossa, takamus tiiviisti eteisen ovea vasten, kuorsaa pienellä kerällä sohvalla, kuorsaa ja juoksee unissaan sohvan alla tai kuorsaa ja piereskelee jalkojeni päällä, missä ikinä jalkani milloinkin sattuvatkaan sijaitsemaan.


Mikäli Huldaa kehtaa pyytää liikkumaan kesken kuorsaamisen, saa vastaukseksi pitkän, hitaan katseen ja syvän epätoivoisen huokauksen. Hyvänä päivänä Hulda saattaa liikahtaa sentin vasemmalle. Yleensä minun täytyy vain asetella itseni omaan sänkyyni sellaiselle mutkalle, että hänen korkeutensa saa jatkaa uniaan keskellä patjaani.