Kotona

Hulda on muuttanut Helsinkiin, ja toistaseksi kamalia ja vastenmielisiä asioita ovat olleet vain hissi ja matoton rappukäytävä. Nekin alkavat onneksi jo parin harjoituskerran jälkeen olla ihan okei. Kyllä tuosta eläimestä vielä kelvollinen koira saadaan!

Automatkan pentu nukkui naama ilmastointiventtiiliä kohti ja näki sätkivistä raajoista päätellen hyvin villejä unia.

Pentu osaa jo a. kakata vain ulos, b. kävellä hihnassa melkein suoraan eteenpäin ja c. tulkita, mitä "tule" tarkoittaa. Voi olla, että tämä kaikki on vain jotakin mystistä seitsenviikkoisen pikkulabbiksen nerokkuutta, joka unohtuu parin päivän kuluttua, ja olen täysin turhaan kuvitellut adoptoineeni ihmelapsen.

Juuri nyt ihmelapsi nukkuu aamun kolmansia uniaan pyykkitelineen alla ja näkee jälleen hyvin villejä unia. Tällä kertaa uniin kuuluvat myös ääniefektit.

PS. Kuvista saa sen käsityksen, että omistan tajuttoman koiran. En omista. Yrittäkää itse ottaa tarkkaa kuvaa seitsenviikkoisesta labbiksesta, kun se EI nuku.

Nimittelyä

Synnyin reilu neljännesvuosisata sitten Olgan nimipäivänä, ja koska vanhempieni huumorintaju on aina ollut jotenkin kieroutunut, he kutsuivat minua Olgaksi aina ristiäisiini saakka. Kuvittelivat kai hämäävänsä tuoreen ihmistoukan nimeä penääviä sukulaisia.Ovelat velmut ristivät minut lopulta Elinaksi.

Kun vuosia sitten päätin haluavani koiran, minulla oli lyhyt lista nimistä, jotka eläimelleni suostuisin antamaan. Listan sisällöstä on käyty viimeisten parin kuukauden ajan ankaraa kädenvääntöä pääasiassa minun ja koirani kasvattajan välillä, mutta painavat näkemyksensä asiasta ovat välttämättä tahtoneet ilmaista myös erinäiset sukulaiset ja tuttuavat. Pääasiassa kyllä sukulaiset. Sukulaisillani on kovasti mielipiteitä. Mielipiteiden keskiarvo on ollut tämä: listani on ihan tyhmä ja sen ulkopuoliset vaihtoehdot paljon parempia ja etkö sä voisi vain kutsua sitä Mupeksi tai Liisaksi.

Pääasiassa se näyttää Pälliltä.

Yksi nimilistani vaihtoehdoista oli Hulda (tämän lisäksi listalla ovat myös Hilde ja Helga; pidän hölmöistä nimistä, jotka eivät kuulosta erityisen koiramaisilta), ja koska minullakin on mielipiteitä, joista en taistelutta jousta, on koiruuteni nimi nyt, virallisesti ja lopullisesti sekä lyhyen hämäysvaiheen jälkeen, Hulda. Ehti se olla Olga melkein yhtä kauan kuin minäkin!

Kävin tapaamassa Huldaa ja sen sisaruksia toistamiseen eilen, ja vietin päiväni niitä kasvattajan ja pentujen emon kanssa paimentaen. Viisiviikkoiset labbispennut ovat aika vinkeitä. Viisiviikkoiset labbispennut ovat erityisen vinkeitä yrittäessään syödä sukat pahaa-aavistamattoman tulevan koiranomistajan jaloista.

Pääasiassa sillä on paljon asiaa.

Aloitan näin ennen juhannusta asuntoni pentusaneerauksen, ja olen jo sitä varten hankkinut korkean lukollisen kaapin, jonne ajattelin siirtää kaiken pieniä naskalihampaita kestämättömän omaisuuteni (so. tarpeettomat määrät tarpeettoman tyyriitä jalkineita, askartelutarvikkeita ja kirjallisuutta) turvaan avohyllyjeni kolmelta matalimmalta hyllyltä.

Seuraavaksi pitäisi kai asentaa akvaarion jalustan ympärille betonimuuri. Ja naulata lintuhäkki seinään noin puolentoista metrin korkeudelle (ideoita tulevia blogimerkintöjä varten: "Undulaatit ja lintukoira: match made in Heaven?"). Koskaan ei kuulemma voi olla liian varovainen.

Pääasiassa se repii täysikokoisten kämppistensä persvilloja ja näyttää viattomalta.

En vieläkään muuten virallisesti tiedä, minkä pentueen riiviöistä saan. Olen kovasti kiintynyt kuusikon pienimpään, karvaisimpaan ja äänekäimpään yksilöön, mutta koetan muistutella itseäni siitä, että varmuutta pentuni henkilöllisyydestä ei vielä ihan aikuisten oikeasti ole.

Palaamme asiaan reilun viikon kuluttua.

Noviisi

Minulla ei koskaan ole ollut omaa koiraa. Olen tosin sitäkin hanakammin liimautunut koiria omistavien ystävieni ja sukulaisteni seuraan ja kaveerannut heidän eläintensä kanssa. Tiedättehän, vähän kuin sellaiset huolestuttavat lapsettömat naisihmiset, jotka tökkivät muiden ihmisten lapsia ja lässyttävät niille? Sillä erotuksella, että koirat ovat mielestäni huomattavasti jännittävämpiä ja herttaisempia kuin lapset.

Kummitätini otti minut parikymmentä vuotta sitteen maskotikseen koiranäyttelyihin, missä metrilakun syömisen (n. viisi metriä per näyttely) ohessa nökötin yhden tai useamman labbiksen kyljessä kehän laidalla. Vaativa tehtäväni oli kirjata, saivatko kehässä esiintyneet koirat ykkösen vai kakkosen. En tiennyt miksi. Tiesin vain, että se oli hyvin tärkeää.

Kuvien karvaisempi olento on Siri. Se toinen olen minä. Kuvien välillä on kulunut noin kuusi vuotta.

Noin kuukauden kuluttua minulla on koira. Se (ja aion pitää sinnikkäästi kiinni oikeakielisestä tavasta viitata eläimiin persoonapronominilla "se"; ihmiset, jotka hännittelevät eläimiään täysin tosissaan ovat mielestäni hieman huolestuttavia) on aiemmin mainitun kummitätini kasvatti ja hyvin pieni ja hyvin ruttuinen.

Virallisesti en vielä tiedä, mikä kuusihenkisen pesueen saukonpoikasista luokseni muuttaa, mutta minulla on asiasta hyvin vahva mielipide.