Nimittelyä

Synnyin reilu neljännesvuosisata sitten Olgan nimipäivänä, ja koska vanhempieni huumorintaju on aina ollut jotenkin kieroutunut, he kutsuivat minua Olgaksi aina ristiäisiini saakka. Kuvittelivat kai hämäävänsä tuoreen ihmistoukan nimeä penääviä sukulaisia.Ovelat velmut ristivät minut lopulta Elinaksi.

Kun vuosia sitten päätin haluavani koiran, minulla oli lyhyt lista nimistä, jotka eläimelleni suostuisin antamaan. Listan sisällöstä on käyty viimeisten parin kuukauden ajan ankaraa kädenvääntöä pääasiassa minun ja koirani kasvattajan välillä, mutta painavat näkemyksensä asiasta ovat välttämättä tahtoneet ilmaista myös erinäiset sukulaiset ja tuttuavat. Pääasiassa kyllä sukulaiset. Sukulaisillani on kovasti mielipiteitä. Mielipiteiden keskiarvo on ollut tämä: listani on ihan tyhmä ja sen ulkopuoliset vaihtoehdot paljon parempia ja etkö sä voisi vain kutsua sitä Mupeksi tai Liisaksi.

Pääasiassa se näyttää Pälliltä.

Yksi nimilistani vaihtoehdoista oli Hulda (tämän lisäksi listalla ovat myös Hilde ja Helga; pidän hölmöistä nimistä, jotka eivät kuulosta erityisen koiramaisilta), ja koska minullakin on mielipiteitä, joista en taistelutta jousta, on koiruuteni nimi nyt, virallisesti ja lopullisesti sekä lyhyen hämäysvaiheen jälkeen, Hulda. Ehti se olla Olga melkein yhtä kauan kuin minäkin!

Kävin tapaamassa Huldaa ja sen sisaruksia toistamiseen eilen, ja vietin päiväni niitä kasvattajan ja pentujen emon kanssa paimentaen. Viisiviikkoiset labbispennut ovat aika vinkeitä. Viisiviikkoiset labbispennut ovat erityisen vinkeitä yrittäessään syödä sukat pahaa-aavistamattoman tulevan koiranomistajan jaloista.

Pääasiassa sillä on paljon asiaa.

Aloitan näin ennen juhannusta asuntoni pentusaneerauksen, ja olen jo sitä varten hankkinut korkean lukollisen kaapin, jonne ajattelin siirtää kaiken pieniä naskalihampaita kestämättömän omaisuuteni (so. tarpeettomat määrät tarpeettoman tyyriitä jalkineita, askartelutarvikkeita ja kirjallisuutta) turvaan avohyllyjeni kolmelta matalimmalta hyllyltä.

Seuraavaksi pitäisi kai asentaa akvaarion jalustan ympärille betonimuuri. Ja naulata lintuhäkki seinään noin puolentoista metrin korkeudelle (ideoita tulevia blogimerkintöjä varten: "Undulaatit ja lintukoira: match made in Heaven?"). Koskaan ei kuulemma voi olla liian varovainen.

Pääasiassa se repii täysikokoisten kämppistensä persvilloja ja näyttää viattomalta.

En vieläkään muuten virallisesti tiedä, minkä pentueen riiviöistä saan. Olen kovasti kiintynyt kuusikon pienimpään, karvaisimpaan ja äänekäimpään yksilöön, mutta koetan muistutella itseäni siitä, että varmuutta pentuni henkilöllisyydestä ei vielä ihan aikuisten oikeasti ole.

Palaamme asiaan reilun viikon kuluttua.