Filosofi

Huldan äiti muistuttaa kovasti Nalle Puhin Ihaa-ystävää. Se on tyyni, rauhallinen ja näyttää usein siltä, että se kaukaisuuteen tuijotellessaan tajuaa yhtäkkiä kaiken olevan katoavaista ja huokaa sitten hyvin syvään.

Yllä olevassa kuvassa ei ole Huldan äiti. Kuvassa on Hulda. Joka muistuttaa päivä päivältä enemmän ja enemmän äitiään. 

 

Hulda on aina harrastanut huokailua, ja se tuntee toistuvasti tarvettaa laskea tassunsa jalkani tai käteni päälle, vähän kuin varmistaakseen, etten karkaa minnekään. Huldalla on tapana tuijotella ulos ikkunoista ja lepuuttaa leukaansa sohvan selkä- tai käsinojalla.

Joskus pohdin, mitä Hulda miettii kaukaisuuteen tuijotellessaan. Pohtiiko se todellakin kaiken katoavaisuutta vai laskeeko se minuutteja seuraavaan ruokatarjoiluun? Huomaako se vuodenaikojen vaihtumisen ja ajan kulumisen vai tuijottaako se vain ikkunan takana olevassa puussa riehuvaa oravaa?

Kun ottaa huomioon, että Huldan suuret älynväläykset johtavat yleensä siihen, että se ryömii pussilakanan sisälle ja syö tiensä ulos lakanan sivusaumasta, on hyvin todennäköistä, että Huldan suurin huoli on se, ettei se voi syödä, nukkua ja jahdata tuulessa lentäviä lehtiä samanaikaisesti.

Rento

Hulda ei kuulemma ole päivittänyt kuulumisiaan pitkään aikaan. Kummaa, kyllähän sitä nyt vuoden vanhan superlahjakkaan labradorinnoutajan pitäisi osata itse blogiaan päivittää!

"Onks pakko, jos ei haluu?"

Viimeiset... neljä kuukautta tiivistetysti, nti. Huolettoman omin sanoin:

"Jee ruokaa jee ulos jee leluja pahvilaatikoita TYYNY vanua vanua vanua en mä sitä tyynyä syönyt se oli naapurin koira mutta mulla kyllä ois jo nälkä oisko ruokPALLOpalloPALLOpallopalloPALLO"

Hulda on nyt 34-kiloinen reilun vuoden vanha itsepäisyyden ja ihanuuden ruumiillistuma, joka on yhä vahvasti sitä mieltä, ettei vanua saa laittaa minkään asian sisään, kengissä ei tarvitse olla kantakappeja ja että koskaan ei voi maailmassa saada tarpeeksi ruokaa.

"Ruokakupissa oli ruokaa ja nyt se on loppu tee jotain apua."

Hiljalleen alkaa olla selvää, että Hulda on perinyt äidiltään voimakkaan tahtonsa lisäksi myös uskomattoman maagisen kyvyn Ottaa Rauhallisesti.

Eläin kiihtyy yhä nollasta sataan noin sadasosasekunnissa, mikäli horisontissa siintää jänis tai koirakaveri, mutta kotona ollessaan Hulda joko kuorsaa ketarat ojossa, takamus tiiviisti eteisen ovea vasten, kuorsaa pienellä kerällä sohvalla, kuorsaa ja juoksee unissaan sohvan alla tai kuorsaa ja piereskelee jalkojeni päällä, missä ikinä jalkani milloinkin sattuvatkaan sijaitsemaan.

Mikäli Huldaa kehtaa pyytää liikkumaan kesken kuorsaamisen, saa vastaukseksi pitkän, hitaan katseen ja syvän epätoivoisen huokauksen. Hyvänä päivänä Hulda saattaa liikahtaa sentin vasemmalle. Yleensä minun täytyy vain asetella itseni omaan sänkyyni sellaiselle mutkalle, että hänen korkeutensa saa jatkaa uniaan keskellä patjaani.

Aikuinen

Hulda on ollut kaikessa kehityksessään vähän hidas, ja sai myös ensimmäiset juoksunsa vasta näin ensimmäisen syntymäpäivänsä kynnyksellä. Yhteiselomme on ollut viimesten kahden viikon ajan varsin... haastavaa.

Neiti Huoleton on pennusta asti ollut hyvin, hyvin voimakastahtoinen eläin, ja jopa minun zenmäinen kärsivällisyyteni on ajoittain joutunut koetukselle. Koiruus ei missään nimessä ole tyhmä tai huonotapainen; luulen ennemminkin, että se on niin fiksu, että vedättää minua toisinaan aivan 6-0.

Juoksu on tehnyt Huldasta noin kuusitoista kertaa itsepäisemmän.

En tiennyt sen olevan edes mahdollista.

Olen siis pääsiäisestä asti kiskonut perässäni koiraa, jota ei kiinnosta pätkääkään, minne minä haluaisin mennä, ja jonka on aivan ehdottoman pakko haistella joka ikinen heinikko, oksanpätkä ja puunjuuri perusteellisesti, mielellään ainakin kolmesti.

On kuin Hulda olisi taantunut kolmikuiseksi itsekseen, mutta sen sijaan, että se olisi kymmenkiloinen pentupallo, se on 33-kiloinen lihaskimppu, joka osaa tekeytyä ainakin satakiloiseksi, jos niin haluaa, ja jos tien toisella puolella on puolikiloinen chihuahua, joka ei tavallisesti olisi yhtään kiinnostava, mutta joka nyt on Maailman Jännin Juttu.

Hulda on myös jostain käsittämättömästä syystä opetellut vinkumaan. Käsittämätöntä asiasta tekee se, että Hulda on äärimmäisen hiljainen koira, ja haukkuukin pääasiassa vain käskystä. (Tai, jos kysyn siltä, mitä kettu sanoo.)

On oma vikani, että Hulda on ylipäänsä keksinyt vinkumisen olevan tehokas tapa saada huomioni, sillä huolestun välittömästi, jos eläin päästelee korkeita ääniä ja syöksyn tarkistamaan, ettei se ole esimerkiksi katkaissut jalkaansa tai niellyt kenkää. Ei se koskaan ole katkaissut jalkaansa tai niellyt kenkää. Yleensä se vain haluaa huomiota ja rapsutuksia. Aamuviideltä. Kun saisin nukkua vielä tunnin.

Ei Hulda onneksi mikään umpiääliö ole. Tilapäisen pälliytensä ohessakin se jaksaa aina yllättää arkifiksuudellaan (se esimerkiksi auttaa minua asettelemaan pyykkekä telineelle, ja antaa minulle telineeltä pudonneet vaatekappaleet täysin pyytämättä; en ole koskaan opettanut sitä tekemään niin) ja sillä, miten äärimmäisen tehokkaasti se keskittyy asioihin, jos suinkaan viitsii.

Tällä hetkellä Hulda mielestä parhaita asioita maailmassa ovat muuten dorkan näköinen kettupehmolelu, jääpalat, ja parvekkeeni kaiteessa oleva ikkuna, josta voi vakoilla naapureita ja lintuja, yleensä useitä neljännestunteja putkeen.

Möh

Kummaa, miten aika rientää!

Ajan kulumisen huomaa esimerkiksi siitä, ettei aamuseitsemältä enää tarvitse juoksuttaa koiraa säkkipimeässä sekä siitä, että edellisestä päivityksestä on ehtinyt jo vierähtää jokunen tovi.

Hulda on valtava. En enää joudu keskustelemaan sen mahdollisista sukupuoli-identiteettiongelmista ihan päivittäin, mutta saan silti toistuvasti kuulla, että "siis mitä, eikö se oo uros". Ja "herranjestas, sehän on aika iso". Usein kuultujen kommenttien listalla on nykyään myös kaikki mahdolliset variaatiot siitä, miten "sehän on niinku tota öö aika hyvässä kunnossa tai siis kun mä on yleensä nähny labbiksia, jotka on vähän niinku tota öö... läskejä". Rotuun hieman paremmin perehtyneet ovat epäilleet Huldaa metsästyslinjaiseksi, ja taivastelleet totuuden kuultuaan, että kappas, onpa se hyvän näköinen näyttelylinjainen!

Hulda siis uhmaa kurveillaan kaikkia yhteiskunnan ulkonäkönormeja. Hyvä Hulda!

Kutsun Huldaa yhä koiranpennuksi, vaikka se onkin pian vuoden vanha ja painaa ainakin 30 kiloa. Olen toisaalta täysin vakuuttunut siitä, että labradorinnoutajat ovat pentuja hamaan hautaan asti. Huldan pentumaisuus korostuu vielä monessa asiassa, kuten siinä, että vaikka se kuinka osaisi kulkea hihnassa kuin ajatus, ja tottelisi aamukuuden urahduksiani kuin unelma, sen on aina ja poikkeuksetta pakko päästä moikkaamaan kaikki ihanaksi leimaamansa ihmiset, koirat, kauppakassit ja tuulessa hulmuavat heinänkorret.

Olen yrittänyt saada pentua keskittymään paremmin, joten olen opettanut sille täysin turhia temppuja. Niistä turhin on se, että kun sanon Huldalle "möh" se vastaa haukahtamalla. Hulda ei hauku. Ikinä. Paitsi nykyään, käskystä. Ja silloinkin se pelästyy omaa ääntään ja näyttää tältä:

Irvileuka

Olen kuullut sanottavan, että mustien labradorien ilmeitä on paljon vaikeampi ja nähdä kuin keltaisten tai ruskeiden, ja että mustat ovat siksi jotenkin vakavampinaamaisia.

Luulen, että moisia väitteitä lausuvat ihmispolot eivät ehkä koskaan ole nähneet mustaa labradoria. Tai ainakaan Huldaa. Jonka kuminaamaa olen toki esitellyt aiemminkin, mutta joka ansaitsee ehdottomasti toisenkin merkinnän luonnonlakeja uhmaavalle pärställeen.

Kuvat puhukoot puolestaan:

Ja koska Huldassa on ilmiselvästi luonnenäyttelijän vikaa, osaa se poseerata nätistikin:

Hulda käy muuten parhaillaan läpi jotakin "SÄ ET OO MUN OIKEE ÄITI" -teini-ikää ja kurvaa tunteiden ja tottelevaisuuden vuoristoradassa pian kolmatta viikkoa. Toisinaan eläin jaksaa kuunnella ja käyttäytyä, mutta sitten on myös niitä päiviä, kun lähitienoon metsissä asuvat näkymättömät jänikset ovat niin suunnattoman jänniä, ettei seuraaminen tai luoksetulo kiinnosta. Yhtään. Ellei tarjolla ole nameja, mutta niidenkin pitää olla niitä superhyviä Walky Biteseja, jotka nekään eivät oikeastaan kelpaa, elleivät ole riittävän tuoreita.

Termiitti

Huldan mielestä syöminen on hirvittävän kivaa. Erityiskivaa se on, kun saa salakavalasti syötyä jotain, mikä ei oikeastaan ole ruokaa, mutta jota silti voi mussuttaa ja repiä palasiksi. Ja ehkä vähän sitten niellä niitä palasia. Koska eihän sitä nyt voi pieni koira tietää, milloin seuraavaksi saa täyden ruokakupin naamansa eteen!

Hulda rakastaa myös sisustamista, mutta valitettavan usein näkemyksemme siitä, mikä on esteettistä, eivät kohtaa. Minun mielestäni vanun kuuluisi esimerkiksi sijaita tyynyjen ja peittojan sisällä. Hulda on eri mieltä.

Olemme siis viime päivinä käyneet Huldan kanssa kehityskeskustelua aiheesta "Kuka täällä määrää (sisustuksesta ja elämästä yleensä)", ja ilmeisesti dialogimme tuottaa tulosta, sillä pentu marssi tänään pontevasti ennen minua kotiovesta sisään, jähmettyi paikalleen, teki vikkelästi u-käännöksen ja istahti oven ulkopuolelle napittamaan minua suoraan silmiin ja odottamaan, että astuin kynnyksen yli. Eläimeni on luontainen koomikko!

Ja jotta päivityksen kuvitus ei olisi niin ankea, ottakaa tästä Huldan joulukuisia tunnelmia:

Viimeisessä kuvassa tiivistyvät Huldan fiilikset uuden vuoden aattona (ei, Hulda ei ole juonut sinisestä mukista boolia ja sammunut sohvalle). Rakettien pauke ei häirinnyt pentua pätkääkään, ja lenkillä se lähinnä ihmetteli muiden koiruuksien ulinaa ja panikointia. Ehkä Huldasta pitää kouluttaa rauniokoira!