Huldan äiti muistuttaa kovasti Nalle Puhin Ihaa-ystävää. Se on tyyni, rauhallinen ja näyttää usein siltä, että se kaukaisuuteen tuijotellessaan tajuaa yhtäkkiä kaiken olevan katoavaista ja huokaa sitten hyvin syvään.
Yllä olevassa kuvassa ei ole Huldan äiti. Kuvassa on Hulda. Joka muistuttaa päivä päivältä enemmän ja enemmän äitiään.
Hulda on aina harrastanut huokailua, ja se tuntee toistuvasti tarvettaa laskea tassunsa jalkani tai käteni päälle, vähän kuin varmistaakseen, etten karkaa minnekään. Huldalla on tapana tuijotella ulos ikkunoista ja lepuuttaa leukaansa sohvan selkä- tai käsinojalla.
Joskus pohdin, mitä Hulda miettii kaukaisuuteen tuijotellessaan. Pohtiiko se todellakin kaiken katoavaisuutta vai laskeeko se minuutteja seuraavaan ruokatarjoiluun? Huomaako se vuodenaikojen vaihtumisen ja ajan kulumisen vai tuijottaako se vain ikkunan takana olevassa puussa riehuvaa oravaa?
Kun ottaa huomioon, että Huldan suuret älynväläykset johtavat yleensä siihen, että se ryömii pussilakanan sisälle ja syö tiensä ulos lakanan sivusaumasta, on hyvin todennäköistä, että Huldan suurin huoli on se, ettei se voi syödä, nukkua ja jahdata tuulessa lentäviä lehtiä samanaikaisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti