tiistai 28. tammikuuta 2014

Irvileuka

Olen kuullut sanottavan, että mustien labradorien ilmeitä on paljon vaikeampi ja nähdä kuin keltaisten tai ruskeiden, ja että mustat ovat siksi jotenkin vakavampinaamaisia.

Luulen, että moisia väitteitä lausuvat ihmispolot eivät ehkä koskaan ole nähneet mustaa labradoria. Tai ainakaan Huldaa. Jonka kuminaamaa olen toki esitellyt aiemminkin, mutta joka ansaitsee ehdottomasti toisenkin merkinnän luonnonlakeja uhmaavalle pärställeen.

Kuvat puhukoot puolestaan:






Ja koska Huldassa on ilmiselvästi luonnenäyttelijän vikaa, osaa se poseerata nätistikin:



Hulda käy muuten parhaillaan läpi jotakin "SÄ ET OO MUN OIKEE ÄITI" -teini-ikää ja kurvaa tunteiden ja tottelevaisuuden vuoristoradassa pian kolmatta viikkoa. Toisinaan eläin jaksaa kuunnella ja käyttäytyä, mutta sitten on myös niitä päiviä, kun lähitienoon metsissä asuvat näkymättömät jänikset ovat niin suunnattoman jänniä, ettei seuraaminen tai luoksetulo kiinnosta. Yhtään. Ellei tarjolla ole nameja, mutta niidenkin pitää olla niitä superhyviä Walky Biteseja, jotka nekään eivät oikeastaan kelpaa, elleivät ole riittävän tuoreita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti