Peto

Kolmikuisesta labradoristani on kuoriutumassa suuri saalistaja.

Elämänsä ensimmäiset kaksi ja puoli kuukautta Hulda suhtautui ulkona liikkuviin villieläimiin tyynen välinpitämättömästi tai korkeintaan apaattisen kiinnostuneesti. Se siis parhaassa tapauksessa istui alas ja tuijotti viittä kahden metrin päässä ruohoa mussuttavaa rusakkoa vailla minkäänlaisia aikomuksia iskeä kiinni ja nauttia luomuiltapalaa.

Sorsalle kävi hieman köpelösti.

Peto Huldan sisällä on alkanut varovasti heräillä. Västäräkit ovat jo tulilinjalla. Lenkkipolkujen varrella majailevat lokinpoikaset tietävät jo kiertää ovelan metsästäjäni kaukaa. Kotipihan räkättirastaat kantavat yhä kaunaa siitä kerrasta, kun Hulda melkein vahingossa söi maassa nököttävän pörheän poikasen, joten emme varsinaisesti välttele sitä erästä tiettyä metsikköä, mutta emme ehdoin tahdoin juokse vihaisten räksien paskontamaalitauluiksikaan.

Jostain käsittämättömästä syystä Hulda ei kuitenkaan ole pätkääkään kiinnostunut neljästä kirjavasta kämppiksestään, jotka laulelevat riitasointuisia aarioita sisätiloissa vuorokauden ympäri. Toivon, ettei se missään vaiheessa niistä innostukaan. Ainakaan tieteellistä tarkkailua syvällisemmin.

"Mitä noi on miks ne on sisällä miks ne on tossa laatikossa voitko sä päästää ne ulos."