Käyn nykyään vähintään kerran päivässä lenkillä tapaamieni ihmisten kanssa jonkinlaisen variaation seuraavasta keskustelusta:
LTI: Ai että kun se on komea poika! Mitä se nyt jo on, puoli vuotta?
E: ... Se on tyttö. Ja se on reilut neljä kuukautta.
LTI: Ahaa. Jaa. No se on. Aika iso.
E: On. On se.
Hulda on siis aika iso. Ei se enää sentään (kuulemma) ole veljiään isompi, mutta se on varsin raamikas (aavistuksen vaille 20 kiloa!), ja sen tassut, joita se käyttää mielellään polvitaipeideni läpsimiseen niinä heikkoina hetkinä, kun erehdyn laulamaan, ovat yhä aivan kohtuuttoman kokoiset. Ja ei, Hulda ei labbistyypillisesti ole läski. Kuulemani mukaan se on yllättävän lihaksikas.
Pennulla on myös ilmeisesti meneillään jokin uhmaikäisen kolmivuotiaan lapsen käytöshäiriötä muistuttava vaihe, sillä se on toisinaan hyvin, hyvin valikoiva kuulemiensa käskyjen tottelemisen suhteen, vaikka osaakin ihan varmasti jo istua, antaa tassua, maata, jättää, irrottaa ja tulla luo. Toisaalta: Hulda on labradorinnoutaja, joten se tekee ihan mitä vain, jos tarjolla on ruokaa.
Juuri nyt Hulda kuorsaa sohvalla aamupäivälenkiksi venähtäneen aamulenkin rasittamana (joskus sitä vain unohtuu hiekkakentälle palloa jahtaamaan, tiedättehän), ja suunnittelee luultavasti kaikkia niitä tihutöitä, joita se voi työvuoroni aikana suorittaa.
Tähän mennessä se on tuhonnut tuubillisen kenkälankkia (ja levittänyt sitä mm. seiniin, lattioille, peileihin ja luultavasti itseensä, mutta koska lankki oli mustaa, aion kuvitella Huldan turkin olevan muuten vain tavallista kiiltävämpi) ja syönyt Koiramme-lehden.
Hulda saa purkaa pahinta tuhoamisvimmaansa pahvilaatikoihin, joita tässä taloudessa onneksi riittää (kiitos, kenkäkaupan roskalava), joten sen suuremmilta omaisuusvahingoilta on toistaiseksi vältytty. Toistaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti