Totesin viime keväänä, että elämä Huldan kanssa lumien sulaessa on vähän kuin sitoisi itsensä villalangalla luotijunaan ja toivoisi parasta. Sillä oletuksella, että luotijuna on vielä helmikuun alussa paksun karvan peitossa, mutta pudottaa sitten turkkinsa päivittäisinä perhoskoiran kokoisina kekoina pitkin ihmispalvelijansa asuntoa.
Tänä keväänä Hulda ahdistui turkinvaihdostaan tavallistakin enemmän ja hilseili niin paljon, että sain erilaisia turkinhoitovinkkejä jopa satunnaisilta ohikulkijoilta. Suurin osa vinkeistä oli tosin tiivistettävissä lauseeseen "syötä sille ___öljyä". Syötän Huldalle aina öljyä. Nyt tuplasin annoksen, ostin purkillisen biotiinia ja sain elämääni jännitystä jokapäiväisen "Anna Huldalle pilleri" -operaation merkeissä.
Huldalle pillereiden antaminen ei ole ihan yhtä jännitävää kuin tässä legendaarisessa kertomuksessa, jolle nauran aina vedet silmissä, mutta ei se kaukana ole.
Hulda on nimittäin ovela.
Jos ängen pillerin sen suuhun ja mukamas varmistan, että se menee alas, eläin onnistuu aina jemmaamaan napin jonnekin hampaidensa ja huultensa väliin ja käy sitten vaivihkaa sylkäisemässä sen esimerkiksi kenkääni.
Jos jemmaan pillerin Huldan ruokakuppiin, Hulda syö kupista viimeistä riisinjyvää myöten aivan kaiken paitsi sen yhden pikkusormen kynnen kokoisen pillerin.
Onneksi olen Huldaa ovelampi ja olen ryhtynyt vain kylmästi jauhamaan napit ruoan sekaan. Hulda pälyilee minua aina syödessään sen näköisenä, että tietää tulleensa huijatuksi, mutta koska kupissa on ruokaa, se ei voi olla syömättä.
Huldan elämä on kyllä muutenkin viime aikoina ollut vähän rankkaa, koska olen muutamaan otteeseen hävinnyt jonnekin, ja palaan sieltä kahdeksalta Huldan sisaruspuolelta haisevana. En onneksi ole adoptoimassa näistä pallomahoista yhtäkään, joten Hulda saa vielä toistaiseksi jatkaa elämäänsä erityisenä piloille hemmoteltuna pikkuprinsessana.
... Jonka päähän laitetaan toisinaan omituisia asioita, mutta onneksi sen jälkeen saa aina jotain hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti