keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Yleishyödyllinen

Labradorinnoutajat ovat hupaisia ja muuntautumiskykyisiä eläimiä, jotka tekevät ihan mitä vaan, jos siitä saa palkaksi jotain hyvää. Tai rapsutuksia. Tai jos joku vaikka heittää palloa. Tai ainakin teeskentelee heittävänsä palloa, koska mikään ei ole hauskempaa kuin singota pää edellä lumihankeen, kun ihmispalvelija ihan varmasti heitti sinne jotain vaikka se jokin ei näy, kuulu tai haise.

Hulda on erityisen fiksu eläin, ja toteuttaa luontaisia palveluskoirataipumuksiaan auliisti. Olen koostanut Huldan monista käyttötarkoituksista listan, jota kutsun nimellä


5 tapaa käyttää labradorinnoutajaa



1. Keksipurkki.



2. Villasukka
(erityisen tarpeellinen, kun joku on syönyt kaikki villasukat.)



3. Kalansaaliin laaduntarkkailija.



4. Sohvapöytä
(Yhtiömme suosittelee vain lyhytaikaista käyttöä, sillä yllättävät
jänisjahtiunet saattavat tehdä pöydästä hieman epävakaan.)



5. Tiennäyttäjä

lauantai 18. lokakuuta 2014

Filosofi


Huldan äiti muistuttaa kovasti Nalle Puhin Ihaa-ystävää. Se on tyyni, rauhallinen ja näyttää usein siltä, että se kaukaisuuteen tuijotellessaan tajuaa yhtäkkiä kaiken olevan katoavaista ja huokaa sitten hyvin syvään.

Yllä olevassa kuvassa ei ole Huldan äiti. Kuvassa on Hulda. Joka muistuttaa päivä päivältä enemmän ja enemmän äitiään. 

 
Hulda on aina harrastanut huokailua, ja se tuntee toistuvasti tarvettaa laskea tassunsa jalkani tai käteni päälle, vähän kuin varmistaakseen, etten karkaa minnekään. Huldalla on tapana tuijotella ulos ikkunoista ja lepuuttaa leukaansa sohvan selkä- tai käsinojalla.

Joskus pohdin, mitä Hulda miettii kaukaisuuteen tuijotellessaan. Pohtiiko se todellakin kaiken katoavaisuutta vai laskeeko se minuutteja seuraavaan ruokatarjoiluun? Huomaako se vuodenaikojen vaihtumisen ja ajan kulumisen vai tuijottaako se vain ikkunan takana olevassa puussa riehuvaa oravaa?


Kun ottaa huomioon, että Huldan suuret älynväläykset johtavat yleensä siihen, että se ryömii pussilakanan sisälle ja syö tiensä ulos lakanan sivusaumasta, on hyvin todennäköistä, että Huldan suurin huoli on se, ettei se voi syödä, nukkua ja jahdata tuulessa lentäviä lehtiä samanaikaisesti.

perjantai 29. elokuuta 2014

Rento

Hulda ei kuulemma ole päivittänyt kuulumisiaan pitkään aikaan. Kummaa, kyllähän sitä nyt vuoden vanhan superlahjakkaan labradorinnoutajan pitäisi osata itse blogiaan päivittää!

"Onks pakko, jos ei haluu?"
Viimeiset... neljä kuukautta tiivistetysti, nti. Huolettoman omin sanoin:

"Jee ruokaa jee ulos jee leluja pahvilaatikoita TYYNY vanua vanua vanua en mä sitä tyynyä syönyt se oli naapurin koira mutta mulla kyllä ois jo nälkä oisko ruokPALLOpalloPALLOpallopalloPALLO"

Hulda on nyt 34-kiloinen reilun vuoden vanha itsepäisyyden ja ihanuuden ruumiillistuma, joka on yhä vahvasti sitä mieltä, ettei vanua saa laittaa minkään asian sisään, kengissä ei tarvitse olla kantakappeja ja että koskaan ei voi maailmassa saada tarpeeksi ruokaa.

"Ruokakupissa oli ruokaa ja nyt se on loppu tee jotain apua."
Hiljalleen alkaa olla selvää, että Hulda on perinyt äidiltään voimakkaan tahtonsa lisäksi myös uskomattoman maagisen kyvyn Ottaa Rauhallisesti.

Eläin kiihtyy yhä nollasta sataan noin sadasosasekunnissa, mikäli horisontissa siintää jänis tai koirakaveri, mutta kotona ollessaan Hulda joko kuorsaa ketarat ojossa, takamus tiiviisti eteisen ovea vasten, kuorsaa pienellä kerällä sohvalla, kuorsaa ja juoksee unissaan sohvan alla tai kuorsaa ja piereskelee jalkojeni päällä, missä ikinä jalkani milloinkin sattuvatkaan sijaitsemaan.


Mikäli Huldaa kehtaa pyytää liikkumaan kesken kuorsaamisen, saa vastaukseksi pitkän, hitaan katseen ja syvän epätoivoisen huokauksen. Hyvänä päivänä Hulda saattaa liikahtaa sentin vasemmalle. Yleensä minun täytyy vain asetella itseni omaan sänkyyni sellaiselle mutkalle, että hänen korkeutensa saa jatkaa uniaan keskellä patjaani.