keskiviikko 17. elokuuta 2016

Höhelö

Edellisen päivityksen jälkeen tapahtunutta:

Hulda koki tuskien ja allergiakauhujen alkukesän, johon sisältyi mm. silmätulehdus, maailman inhottavinta ja kamalinta allergiarasvaa, kutittavia siitepölyjä, metsässä rymytessä haljennut antura ja sen verran voimakas karvanlähtö, että Hulda näytti taas hetken aikaa aavistuksen kapiselta. Aijoo, ja vesihäntä, joka on ollut Huldan tähänastisen elämän kenties karmivin koettelemus, ja joka oli koiran mielestä aivan varmasti minun vikani. Kuten kaikki muutkin pahat ja epäilyttävät asiat maailmassa.

Oli kamalaa. Kuva on tosin jo elokuulta, mutta traumat elävät yhä.
Hulda täytti myös kolme vuotta, ja muuttui jotakuinkin yhdessä yössä Rauhalliseksi ja Vakaaksi Aikuiseksi. Ainakin melkein. Huldan tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että Hulda nukkuu nykyään aiempaakin mieluummin jonkun vieressä tai päällä (yleensä minun) ja osallistuu aiempaa rauhallisemmin, mutta sitäkin intensiivisemmin kaikkeen, mitä ihmiset (eli minä) tekevät.

Tämän piti olla pöntyskuva. 
Noin muuten Hulda on yhä oma hömelö itsensä, nukkuu yhä kaikki raajat kattoa kohti, jahtaa yhä unissaan mielikuvitusjäniksiä hurjasti muristen, ja pelästyy yhä omia pierujaan. Ja kuumailmapalloja. Kuumailmapallot ovat erityisen epäilyttäviä ja yrittävät varmasti parvekkeen kautta Hulda ruokakupille. Niille pitää tuhahdella tavallistakin paheksuvammalla äänellä.

torstai 4. helmikuuta 2016

Näyttelyeläin

Blogi on viettänyt hiljaiseloa melkein... vuoden. Hups? Hulda henkilökuntineen haluaa pahoitella tapahtunutta syvästi, ja lupaa jatkossakin pitää päivitysvälin säännöllisen epäsäännöllisenä.


Taskussani oli pussillinen kanapullia. 

Hulda kävi vajaa viikko sitten näyttäytymässä koiranäyttelyssä. Edelliskerralla Hulda tunnetusti pissasi kehään ja heittäytyi selälleen tuomarin rapsutettavaksi, joten tämänkertaisena tavoitteena oli suorittaa rakon tyhjennys jo ennen kehään menemistä, mieluiten näyttelyhallin ulkopuolella. Näyttelytuloksista ei niin väliksi. 

Näyttelypaikalla oli Huldan mielestä Ihan Sairaan Jännää ja Kivaa™, ja sen mielestä erityisesti muut koirat, kaikki ihmiset ja kaikkien ihmisten koirilleen tuomat namit olivat Erityiskivoja™. Superkivoja olivat myös Huldan siskot Saaga ja Hertta, jotka osasivat ottaa näyttelytoiminnan hieman kaupunkilaissiskoaan rauhallisemmin. Sitä yhtä aavistuksen kovaäänistä painimatsia lukuun ottamatta. Sekään ei ollut Huldan vika. Tai saattoi se olla, mutta koska Huldaa ja Saagaa ei varsinaisesti erota toisistaan, etenkään liikkeessä, on syyllisen löytäminen aavistuksen vaikeaa.


Vasemmalla Hulda, oikealla Saaga. Ehkä. 

Kuten arvata saattaa, Huldan suoritus kehässä oli jokseenkin koominen, ja performanssin taustalla olisi taas pitänyt soida Benny Hill -tunnari. Hulda nimittäin päätti, että kehä pitää ehdottomasti kiertää sillä samalla vauhdilla ja innolla, jolla se yleensä lähestyy lempi-ihmisiään. Toisin sanoen Hulda pinkoi, minkä kintuistaan pääsi, ja arvoitukseksi jäi, muistuttiko sen juoksureitti toivottua kehänmuotoista kuviota vai ei. Oma arvaukseni on, että ei muistuttanut. 

Hulda myös piti tuomarista aivan valtavan paljon, ja olisi hyvin mielellään leikkinyt herran kanssa mm. lempileikkiään "rapsuta sä mua, niin mä kirputan sua". 

Arvostelussaan tuomari totesi, että Huldalla on mahtava luonne, ja että Hulda liikkuu voimakkaasti. Tuomio oli "erittäin hyvä", eli Hulda pääsi ajoissa kotiin. Ainakaan se ei pissannut kehään!


Kuvassa sylissä Huldan äiti. Vasemmalla hämmentynyt Hulda, jonka sylipaikka on viety. 

Kokonaisuudessaan kokemus oli Huldan mielestä tavattoman raskas, joten se nukkui kotisohvalle päästyään noin vuorokauden. Sun nukkumista säestivät kumea kuorsaus, aavisuksen pahaenteisen kaltainen murina ja uninen haukahtelu. Mitä lie suurpetoja mahtoi unissaan ojentaa!

Luultavasti ne eivät ainakaan olleet lumiukkoja, sillä Hulda kohtasi sellaisen tässä taannoin ja suhtautui siihe kauhunsekaisella varauksella. Ainakin tiedän, että jos mystinen liikkuva lumiukko jonakin jouluna tulee tervetimään Huldaa, se ei suostu lähtemään ukon matkaan. 


torstai 26. maaliskuuta 2015

Luotijuna

Tämän merkinnän kuvituksena on näytteitä Hulda pitkästä pinnasta ja siitä, että mielestäni asioiden laittaminen Huldan päähän on ihan hysteerisen hauskaa.

Totesin viime keväänä, että elämä Huldan kanssa lumien sulaessa on vähän kuin sitoisi itsensä villalangalla luotijunaan ja toivoisi parasta. Sillä oletuksella, että luotijuna on vielä helmikuun alussa paksun karvan peitossa, mutta pudottaa sitten turkkinsa päivittäisinä perhoskoiran kokoisina kekoina pitkin ihmispalvelijansa asuntoa.



Tänä keväänä Hulda ahdistui turkinvaihdostaan tavallistakin enemmän ja hilseili niin paljon, että sain erilaisia turkinhoitovinkkejä jopa satunnaisilta ohikulkijoilta. Suurin osa vinkeistä oli tosin tiivistettävissä lauseeseen "syötä sille ___öljyä". Syötän Huldalle aina öljyä. Nyt tuplasin annoksen, ostin purkillisen biotiinia ja sain elämääni jännitystä jokapäiväisen "Anna Huldalle pilleri" -operaation merkeissä.

Huldalle pillereiden antaminen ei ole ihan yhtä jännitävää kuin tässä legendaarisessa kertomuksessa, jolle nauran aina vedet silmissä, mutta ei se kaukana ole.

Hulda on nimittäin ovela.



Jos ängen pillerin sen suuhun ja mukamas varmistan, että se menee alas, eläin onnistuu aina jemmaamaan napin jonnekin hampaidensa ja huultensa väliin ja käy sitten vaivihkaa sylkäisemässä sen esimerkiksi kenkääni.

Jos jemmaan pillerin Huldan ruokakuppiin, Hulda syö kupista viimeistä riisinjyvää myöten aivan kaiken paitsi sen yhden pikkusormen kynnen kokoisen pillerin.

Onneksi olen Huldaa ovelampi ja olen ryhtynyt vain kylmästi jauhamaan napit ruoan sekaan. Hulda pälyilee minua aina syödessään sen näköisenä, että tietää tulleensa huijatuksi, mutta koska kupissa on ruokaa, se ei voi olla syömättä.



Huldan elämä on kyllä muutenkin viime aikoina ollut vähän rankkaa, koska olen muutamaan otteeseen hävinnyt jonnekin, ja palaan sieltä kahdeksalta Huldan sisaruspuolelta haisevana. En onneksi ole adoptoimassa näistä pallomahoista yhtäkään, joten Hulda saa vielä toistaiseksi jatkaa elämäänsä erityisenä piloille hemmoteltuna pikkuprinsessana.

... Jonka päähän laitetaan toisinaan omituisia asioita, mutta onneksi sen jälkeen saa aina jotain hyvää.


keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Yleishyödyllinen

Labradorinnoutajat ovat hupaisia ja muuntautumiskykyisiä eläimiä, jotka tekevät ihan mitä vaan, jos siitä saa palkaksi jotain hyvää. Tai rapsutuksia. Tai jos joku vaikka heittää palloa. Tai ainakin teeskentelee heittävänsä palloa, koska mikään ei ole hauskempaa kuin singota pää edellä lumihankeen, kun ihmispalvelija ihan varmasti heitti sinne jotain vaikka se jokin ei näy, kuulu tai haise.

Hulda on erityisen fiksu eläin, ja toteuttaa luontaisia palveluskoirataipumuksiaan auliisti. Olen koostanut Huldan monista käyttötarkoituksista listan, jota kutsun nimellä


5 tapaa käyttää labradorinnoutajaa



1. Keksipurkki.



2. Villasukka
(erityisen tarpeellinen, kun joku on syönyt kaikki villasukat.)



3. Kalansaaliin laaduntarkkailija.



4. Sohvapöytä
(Yhtiömme suosittelee vain lyhytaikaista käyttöä, sillä yllättävät
jänisjahtiunet saattavat tehdä pöydästä hieman epävakaan.)



5. Tiennäyttäjä

lauantai 18. lokakuuta 2014

Filosofi


Huldan äiti muistuttaa kovasti Nalle Puhin Ihaa-ystävää. Se on tyyni, rauhallinen ja näyttää usein siltä, että se kaukaisuuteen tuijotellessaan tajuaa yhtäkkiä kaiken olevan katoavaista ja huokaa sitten hyvin syvään.

Yllä olevassa kuvassa ei ole Huldan äiti. Kuvassa on Hulda. Joka muistuttaa päivä päivältä enemmän ja enemmän äitiään. 

 
Hulda on aina harrastanut huokailua, ja se tuntee toistuvasti tarvettaa laskea tassunsa jalkani tai käteni päälle, vähän kuin varmistaakseen, etten karkaa minnekään. Huldalla on tapana tuijotella ulos ikkunoista ja lepuuttaa leukaansa sohvan selkä- tai käsinojalla.

Joskus pohdin, mitä Hulda miettii kaukaisuuteen tuijotellessaan. Pohtiiko se todellakin kaiken katoavaisuutta vai laskeeko se minuutteja seuraavaan ruokatarjoiluun? Huomaako se vuodenaikojen vaihtumisen ja ajan kulumisen vai tuijottaako se vain ikkunan takana olevassa puussa riehuvaa oravaa?


Kun ottaa huomioon, että Huldan suuret älynväläykset johtavat yleensä siihen, että se ryömii pussilakanan sisälle ja syö tiensä ulos lakanan sivusaumasta, on hyvin todennäköistä, että Huldan suurin huoli on se, ettei se voi syödä, nukkua ja jahdata tuulessa lentäviä lehtiä samanaikaisesti.

perjantai 29. elokuuta 2014

Rento

Hulda ei kuulemma ole päivittänyt kuulumisiaan pitkään aikaan. Kummaa, kyllähän sitä nyt vuoden vanhan superlahjakkaan labradorinnoutajan pitäisi osata itse blogiaan päivittää!

"Onks pakko, jos ei haluu?"
Viimeiset... neljä kuukautta tiivistetysti, nti. Huolettoman omin sanoin:

"Jee ruokaa jee ulos jee leluja pahvilaatikoita TYYNY vanua vanua vanua en mä sitä tyynyä syönyt se oli naapurin koira mutta mulla kyllä ois jo nälkä oisko ruokPALLOpalloPALLOpallopalloPALLO"

Hulda on nyt 34-kiloinen reilun vuoden vanha itsepäisyyden ja ihanuuden ruumiillistuma, joka on yhä vahvasti sitä mieltä, ettei vanua saa laittaa minkään asian sisään, kengissä ei tarvitse olla kantakappeja ja että koskaan ei voi maailmassa saada tarpeeksi ruokaa.

"Ruokakupissa oli ruokaa ja nyt se on loppu tee jotain apua."
Hiljalleen alkaa olla selvää, että Hulda on perinyt äidiltään voimakkaan tahtonsa lisäksi myös uskomattoman maagisen kyvyn Ottaa Rauhallisesti.

Eläin kiihtyy yhä nollasta sataan noin sadasosasekunnissa, mikäli horisontissa siintää jänis tai koirakaveri, mutta kotona ollessaan Hulda joko kuorsaa ketarat ojossa, takamus tiiviisti eteisen ovea vasten, kuorsaa pienellä kerällä sohvalla, kuorsaa ja juoksee unissaan sohvan alla tai kuorsaa ja piereskelee jalkojeni päällä, missä ikinä jalkani milloinkin sattuvatkaan sijaitsemaan.


Mikäli Huldaa kehtaa pyytää liikkumaan kesken kuorsaamisen, saa vastaukseksi pitkän, hitaan katseen ja syvän epätoivoisen huokauksen. Hyvänä päivänä Hulda saattaa liikahtaa sentin vasemmalle. Yleensä minun täytyy vain asetella itseni omaan sänkyyni sellaiselle mutkalle, että hänen korkeutensa saa jatkaa uniaan keskellä patjaani.

perjantai 2. toukokuuta 2014

Aikuinen

Hulda on ollut kaikessa kehityksessään vähän hidas, ja sai myös ensimmäiset juoksunsa vasta näin ensimmäisen syntymäpäivänsä kynnyksellä. Yhteiselomme on ollut viimesten kahden viikon ajan varsin... haastavaa.

Neiti Huoleton on pennusta asti ollut hyvin, hyvin voimakastahtoinen eläin, ja jopa minun zenmäinen kärsivällisyyteni on ajoittain joutunut koetukselle. Koiruus ei missään nimessä ole tyhmä tai huonotapainen; luulen ennemminkin, että se on niin fiksu, että vedättää minua toisinaan aivan 6-0.


Juoksu on tehnyt Huldasta noin kuusitoista kertaa itsepäisemmän.

En tiennyt sen olevan edes mahdollista.

Olen siis pääsiäisestä asti kiskonut perässäni koiraa, jota ei kiinnosta pätkääkään, minne minä haluaisin mennä, ja jonka on aivan ehdottoman pakko haistella joka ikinen heinikko, oksanpätkä ja puunjuuri perusteellisesti, mielellään ainakin kolmesti.

On kuin Hulda olisi taantunut kolmikuiseksi itsekseen, mutta sen sijaan, että se olisi kymmenkiloinen pentupallo, se on 33-kiloinen lihaskimppu, joka osaa tekeytyä ainakin satakiloiseksi, jos niin haluaa, ja jos tien toisella puolella on puolikiloinen chihuahua, joka ei tavallisesti olisi yhtään kiinnostava, mutta joka nyt on Maailman Jännin Juttu.


Hulda on myös jostain käsittämättömästä syystä opetellut vinkumaan. Käsittämätöntä asiasta tekee se, että Hulda on äärimmäisen hiljainen koira, ja haukkuukin pääasiassa vain käskystä. (Tai, jos kysyn siltä, mitä kettu sanoo.)

On oma vikani, että Hulda on ylipäänsä keksinyt vinkumisen olevan tehokas tapa saada huomioni, sillä huolestun välittömästi, jos eläin päästelee korkeita ääniä ja syöksyn tarkistamaan, ettei se ole esimerkiksi katkaissut jalkaansa tai niellyt kenkää. Ei se koskaan ole katkaissut jalkaansa tai niellyt kenkää. Yleensä se vain haluaa huomiota ja rapsutuksia. Aamuviideltä. Kun saisin nukkua vielä tunnin.


Ei Hulda onneksi mikään umpiääliö ole. Tilapäisen pälliytensä ohessakin se jaksaa aina yllättää arkifiksuudellaan (se esimerkiksi auttaa minua asettelemaan pyykkekä telineelle, ja antaa minulle telineeltä pudonneet vaatekappaleet täysin pyytämättä; en ole koskaan opettanut sitä tekemään niin) ja sillä, miten äärimmäisen tehokkaasti se keskittyy asioihin, jos suinkaan viitsii.

Tällä hetkellä Hulda mielestä parhaita asioita maailmassa ovat muuten dorkan näköinen kettupehmolelu, jääpalat, ja parvekkeeni kaiteessa oleva ikkuna, josta voi vakoilla naapureita ja lintuja, yleensä useitä neljännestunteja putkeen.

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Möh

Kummaa, miten aika rientää!

Ajan kulumisen huomaa esimerkiksi siitä, ettei aamuseitsemältä enää tarvitse juoksuttaa koiraa säkkipimeässä sekä siitä, että edellisestä päivityksestä on ehtinyt jo vierähtää jokunen tovi.

Hulda on valtava. En enää joudu keskustelemaan sen mahdollisista sukupuoli-identiteettiongelmista ihan päivittäin, mutta saan silti toistuvasti kuulla, että "siis mitä, eikö se oo uros". Ja "herranjestas, sehän on aika iso". Usein kuultujen kommenttien listalla on nykyään myös kaikki mahdolliset variaatiot siitä, miten "sehän on niinku tota öö aika hyvässä kunnossa tai siis kun mä on yleensä nähny labbiksia, jotka on vähän niinku tota öö... läskejä". Rotuun hieman paremmin perehtyneet ovat epäilleet Huldaa metsästyslinjaiseksi, ja taivastelleet totuuden kuultuaan, että kappas, onpa se hyvän näköinen näyttelylinjainen!


Hulda siis uhmaa kurveillaan kaikkia yhteiskunnan ulkonäkönormeja. Hyvä Hulda!

Kutsun Huldaa yhä koiranpennuksi, vaikka se onkin pian vuoden vanha ja painaa ainakin 30 kiloa. Olen toisaalta täysin vakuuttunut siitä, että labradorinnoutajat ovat pentuja hamaan hautaan asti. Huldan pentumaisuus korostuu vielä monessa asiassa, kuten siinä, että vaikka se kuinka osaisi kulkea hihnassa kuin ajatus, ja tottelisi aamukuuden urahduksiani kuin unelma, sen on aina ja poikkeuksetta pakko päästä moikkaamaan kaikki ihanaksi leimaamansa ihmiset, koirat, kauppakassit ja tuulessa hulmuavat heinänkorret.

Olen yrittänyt saada pentua keskittymään paremmin, joten olen opettanut sille täysin turhia temppuja. Niistä turhin on se, että kun sanon Huldalle "möh" se vastaa haukahtamalla. Hulda ei hauku. Ikinä. Paitsi nykyään, käskystä. Ja silloinkin se pelästyy omaa ääntään ja näyttää tältä:


tiistai 28. tammikuuta 2014

Irvileuka

Olen kuullut sanottavan, että mustien labradorien ilmeitä on paljon vaikeampi ja nähdä kuin keltaisten tai ruskeiden, ja että mustat ovat siksi jotenkin vakavampinaamaisia.

Luulen, että moisia väitteitä lausuvat ihmispolot eivät ehkä koskaan ole nähneet mustaa labradoria. Tai ainakaan Huldaa. Jonka kuminaamaa olen toki esitellyt aiemminkin, mutta joka ansaitsee ehdottomasti toisenkin merkinnän luonnonlakeja uhmaavalle pärställeen.

Kuvat puhukoot puolestaan:






Ja koska Huldassa on ilmiselvästi luonnenäyttelijän vikaa, osaa se poseerata nätistikin:



Hulda käy muuten parhaillaan läpi jotakin "SÄ ET OO MUN OIKEE ÄITI" -teini-ikää ja kurvaa tunteiden ja tottelevaisuuden vuoristoradassa pian kolmatta viikkoa. Toisinaan eläin jaksaa kuunnella ja käyttäytyä, mutta sitten on myös niitä päiviä, kun lähitienoon metsissä asuvat näkymättömät jänikset ovat niin suunnattoman jänniä, ettei seuraaminen tai luoksetulo kiinnosta. Yhtään. Ellei tarjolla ole nameja, mutta niidenkin pitää olla niitä superhyviä Walky Biteseja, jotka nekään eivät oikeastaan kelpaa, elleivät ole riittävän tuoreita.

tiistai 7. tammikuuta 2014

Termiitti

Huldan mielestä syöminen on hirvittävän kivaa. Erityiskivaa se on, kun saa salakavalasti syötyä jotain, mikä ei oikeastaan ole ruokaa, mutta jota silti voi mussuttaa ja repiä palasiksi. Ja ehkä vähän sitten niellä niitä palasia. Koska eihän sitä nyt voi pieni koira tietää, milloin seuraavaksi saa täyden ruokakupin naamansa eteen!

Hulda rakastaa myös sisustamista, mutta valitettavan usein näkemyksemme siitä, mikä on esteettistä, eivät kohtaa. Minun mielestäni vanun kuuluisi esimerkiksi sijaita tyynyjen ja peittojan sisällä. Hulda on eri mieltä.


Olemme siis viime päivinä käyneet Huldan kanssa kehityskeskustelua aiheesta "Kuka täällä määrää (sisustuksesta ja elämästä yleensä)", ja ilmeisesti dialogimme tuottaa tulosta, sillä pentu marssi tänään pontevasti ennen minua kotiovesta sisään, jähmettyi paikalleen, teki vikkelästi u-käännöksen ja istahti oven ulkopuolelle napittamaan minua suoraan silmiin ja odottamaan, että astuin kynnyksen yli. Eläimeni on luontainen koomikko!

Ja jotta päivityksen kuvitus ei olisi niin ankea, ottakaa tästä Huldan joulukuisia tunnelmia:




Viimeisessä kuvassa tiivistyvät Huldan fiilikset uuden vuoden aattona (ei, Hulda ei ole juonut sinisestä mukista boolia ja sammunut sohvalle). Rakettien pauke ei häirinnyt pentua pätkääkään, ja lenkillä se lähinnä ihmetteli muiden koiruuksien ulinaa ja panikointia. Ehkä Huldasta pitää kouluttaa rauniokoira!

tiistai 3. joulukuuta 2013

Iso

Toisinaan unohdan, ettei pieni ruttuinen koiranpentuni ole oikeastaan enää kovin pieni tai ruttuinen. Eläimen korvat ja tassut ovat yhä aivan suhteettoman suuret, eikä labbistyypillinen "miksei kukaan koskaan ruoki mua ja uloskaan en oo ikinä päässyt ja taisin muuten purkaa sun peittosi ja levittää löytämäni vanut pitkin kämppää mutta sä tykkää musta silti eikö" -napituskatse ole kadonnut yhtään minnekään.

Myönnettävä kuitenkin on, että pieni eläimeni (joka juuri nyt makaa käpertyneenä polvieni alla) alkaa olla jo iso eläin. Ei se onneksi vielä käyttäydy kuin aikuinen. Ei sillä, että labbikset koskaan käyttäytysivät kuin aikuiset. 

Vaan kattokaa nyt tuota ruttunaamaa, josta on mystisesti jossain vaiheessa kasvanut koira:

4.6.2013

3.7.2013
12.7.2013
18.8.2013
26.9.2013
13.10.2013
8.11.2013
Kaikkein parhaiten Huldan venähtämistä kuvastaa ehkä kuitenkin tämä kuvapari:
Yritin saada Hulda istumaan vatiin. En onnistunut.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Puolivuotinen

Hänen karvainen korkeutensa Hulda Elegantti I viettää sunnuntaina puolivuotispäiväänsä. Omistajassa tämä herättää lähinnä "missä välissä mun koirani venähti seitsenkiloisesta löllykästä 25-kiloiseksi koiraksi?" -henkisiä ajatuksia, ja on kyllä kieltämättä hyvin vaikeaa kuvitella, että tuo sohvalle sammunut jötikkä on joskus ollut pieni ja ruttuinen pentupallo.

Harkitsin tekeväni kuvakollaasin teemalla "Hulda kautta aikojen", mutta koska olen viimeisten neljän kuukauden aikana ottanut koirastani noin kahdeksan miljoonaa kuvaa, en laiskuuttani jaksa poimia niistä parhaita. Saatte tyytyä tämänpäiväiseen kuvareportaasiin Huldan seikkailuista koirapuistossa (kuvat tavallisesta poiketen kaikkea muuta kuin siistejä neliöitä; taiteellinen näkemykseni ei olisi päässyt oikeuksiinsa niin tiukoilla rajauksilla. terv. nimim. Vuoden luontokuvaaja 2013).

Hulda osaa toisinaan seistä paikallaan! (Kaikki valituksen poseerauksen virheelisyydestä voi suunnata mappiin Ö; yrittäkää itse kuvata ja seisottaa koiraa samanaikaisesti!)



Hulda löysi kuralätäkön ja näytti tältä, kun kerroin, että kotona joutuu pesulle.